Hello darkness my old friend

En ole kirjoittanut pitkään, pitkään aikaan. Siitähän on jo puoli vuotta. Tapananihan ei ole ollut selitellä, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Siispä selitän. Olen voinut paljon paremmin koulujen alettua. Muutin pois kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja elämä on oikeasti tuntunut jopa elämältä, pieniä masennusjaksoja lukuunottamatta tietenkin. Tosiasia kuitenkin on se, että enhän oikeasti ole parantunut. Olen vain saanut kuopattua ikävät asiat ja tunteet niin syvälle sisälleni, että en itsekään ole huomannut niitä, ainakaan päiväsaikaan. Illat ovat edelleen olleet hankalia. Eivät tosin yhtä usein kuin ennen. Halusin aloittaa elämäni kokonaan alusta. Teinkin niin, osittain. Mikään ei ole pidätellyt minua puhumasta muille. Olen taas ollut se, joka puhuu taukoamatta ja nauraa isoon ääneen. Sain kuin sainkin kipeät tunteeni kadotettua - hetkellisesti.

Viimeaikoina olen huomannut olevani palaamassa takaisin vanhaan. Tämän huomaa varsinkin öisin. Sulkeudun omaan maailmaani, enkä päästä ketään sisään. Tai ainakin yritän olla päästämättä. En kaipaa kenenkään sääliä, saatika sitä masentuneen leimaa. Istuskelen illat jakamassani huoneessa kuulokkeet korvilla. En kuule muuta kuin musiikin ja ajatukseni, jotka välillä tuntuvat ajavan minut helvettiin. En tiedä, onko kukaan huomannut, mutta toivon, että ei. En ole siinä pisteessä missä haluan jonkun huomaavan. En kaipaa sitä.

Elämäni tuntuu taas hajoavan käsiini. Ei välttämättä päiväsaikaan, mutta öisin. Kämppikseni, jonka kanssa jaan huoneen kuitenkin estää minua romahtamasta täysin. En voi paljastaa kuinka rikkinäinen olenkaan. Ei hän tajuaisi. Kukaan ei tajuaisi. En ainakaan jaksa uskoa niin. Viilsin eilen ja suunnitelmissa on toistaa tapahtuma tänään. En oikeastaan edes tiedä miksi, se vain vapauttaa minut kahleistani. Sen pienen hetken ajan tunnen eläväni. Näen eläväni. En kylläkään tiedä jaksanko pitää silmiäni auki niin kauan, että muut ovat unessa. Saa nähdä.