Putoan. Hengittäminen käy vaikeaksi. Kyyneleet täyttävät silmäni. Mieleni tekee huutaa, mutten saa sanaakaan suustani. Sattuu. Tekee niin kipeää, että en ole varma selviänkö tästä. Kukaan ei näe, ei kuule. Olen yksin. Pimeyttä, joka ei kuitenkaan pääse käsiksi minut täyttävään tyhjyyteen. Tyhjyyttä pimeässä. En näe. Näköni on sumentunut kyynelistä. Nyyhkytän hiljaa toivoen, että joku huomaisi. Ei mitään. Olen yksin nyt ja huomenna. Tulen aina olemaan yksin. Odotan vain sitä päivää, kun vastaan kävelee joku, joka saa nostettua minut ylös. En halua enää olla pimeässä. Taistelen henkistä kipua vastaan fyysisellä. Verta. Se valuu pitkin jalkaani pesuhuoneen lattialle. Sitä katsoessa alan rauhoittua. Itkeminen muuttuu hiljalleen pieneksi nyyhkimiseksi. Tärinä vaihtuu vapinaan. Tajuan, mitä juuri olen tehnyt. En halua elää. Haluan vain päästä pois kivusta. Kaikki sattuu, enkä voi millekään mitään. En ole enää mitään. Vain varjo itsestäni. Tunnen tutun tyhjyyden sisälläni. Ei taas. Sen pienen hetken tunsin eläväni. Taas olen osa tyhjyyttä. Istun edelleen pesuhuoneen lattialla. En uskalla liikuttaa jalkaani. Varovasti alan huuhtomaan verta pois lattialta ja jalastani. Kirvelee. Se ei haittaa. Minun pitää vain peittää jälkeni, ettei kukaan saa tietää synkintä salaisuuttani. Vannon, etten koskaan kerro kenellekään, ainakaan vanhemmilleni tai sukulaisilleni. En voisi. Kuinka suuri pettymys silloin olisin?
Yritän nousta ylös. Tajuan sen olevan kivuliampaa mitä ajattelin. Kipu on joka puolella jalkaani. Varovasti painan paperia jalkaani vasten, jottei veri enää leviäsi ympäriinsä. Pyyhin edelleen kyyneleitä kasvoiltani. Pääsen jotenkin ylös. Mietin, miten saan piilotettua taideteokseni vanhemmiltani matkalla huoneeseeni. Päätän odottaa hetken, jotta verenvuoto lakkaisi. Vedän housut jalkaan, irvistäen kivusta. Naurahdan. Itse asiassa nautin tästä. Olen tyytyväinen. Vihdoin sain aikaan jotain. Menen pimeään huoneeseeni. Laitan valot päälle vain nähdäkseni kaikki tekemättömät työt. Tunnen saman kitkerän palan kurkussani. Sammutan valot hyvin äkkiä ja isken pääni seinää vasten. En tajua, mitä olen tehnyt väärin ansaitakseni kaiken tämän. Olen loppu. En jaksa, en pysyty, en kykene. Yritän hengittää. Kaadun sängylleni. Itken taas. Haluan pois. Onko minun pakko elää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti