Monday, let me die.

Maanantai. En tiedä pahemmasta. Maanantai on viikon kamalin päivä. Takaisin keskelle maailman vittumaisimpia ihmisiä, heidän kaikkien katseiden alle kyylättäväksi. He saavat oloni niin huonoksi, että meinaan oksentaa. Kipu jonka koulussa käynti aiheuttaa on niin suuri, että murennun. Koko ajan pienemmiksi palasiksi, kunnes joku päivä minusta ei ole enää mitään jäljellä. Tosin, minusta tuntuu jo siltä, että olen pölyä joka vain leijailee ympäriinsä. Mitään ei ole enää jäljellä rikkoa. Olen vain. Kärsin. Odotan jonkun lakaisevan minut pois.
      En oikeasti ole varma, kuinka kauan jaksan tätä. Sisälläni oleva kipu ei lähde minnekään. Välillä se ei vain tunnu niin paljoa. Olen kuin tyhjiö. Kipu on pikku hiljaa muuttumassa perustunteekseni, enkä enää huomaa sitä yhtä hyvin. Se on aina siellä, enkä tiedä mitä tehdä. Tai, jos totta puhutaan tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutten tee mitään, koska se tarkoittaisi vanhemmilleni kertomista. Tämähän ei tule tapahtumaan, ei ikinä. En voisi. En uskaltaisi.
      Luulen, että olen sanonut sanottavani ihan kohta. En tiedä, mitä meinaan tehdä. Luultavasti en mitään kannattavaa, mutta en jaksa välittää. Tietenkään en jaksa välittää, millon jaksaisin. En koskaan onnistu missään, joten ei huolta.