Luin juuri postauksiani taaksepäin ja jossain luki menneestä ja siitä, etten ole täällä selittänyt oikeastaan mitään asioista. Päätin sitten tänä tylsänä perjantai-yönä väsätä jonkunlaisen koosteen syksystä/talvesta 2010, ja siitä eteenpäin. Pääpaino tuolla kyseisellä ajalla. Teen tämän pienimuotoisen (mahdollisesti romaanin) aikajana -tyyppisenä. Saatte ihan vähän pohjatietoa ennen oikeaa asiaa.
Vaarini kuoli syöpään 2010 maaliskuussa, olin silloin 12. En tajunnut asiaa vaan vain tukahdutin tunteeni jonnekkin syvälle sisälleni. En itkenyt kertaakaan ennen syksyä. Minua ei ole kiusattu mitenkään suuremmin, mitä välillä haukuttu. Kotonakaan ei mitään isompia ongelmia.
Syksy/Talvi 2010
Seitsemäs luokka oli vasta käynnistynyt. Olin uudella luokalla henkilöiden kanssa jotka jo silloin tunsivat toisensa, koska olivat olleet ala-asteen samalla luokalla, kaikki heistä, paitsi minä ja 4 muuta. Tunsin ehkä 3 henkilöä 22:stä. Yksi heistä oli todella hyvä ystäväni, Y.
Kerran meidän ollessa kotonani, kävimme mesen yhteystietoluetteloita läpi ja paikalla oli tämä yksi henkilö, sanotaanko vaikka X. Lisäsin X:n itselleni ja aloin puhumaan hänelle. Aluksi vitsillä, koska olin kuullut juttuja hänestä ja halusin.. En edes tiedä, miksi aloin juttelemaan hänelle. Kerran juteltuamme aloimmekin juttelemaan päivittän, ja paljon. Enää en jutellut hänelle vitsillä, vaan ihan tosissaan. Hyvin äkkiä sain tietää että hänellä on skitsofrenia, kaksisuuntainen mieli-alahäiriö, kliininen masennus ja että hän on itsetuhoinen. En välittänyt siitä sen enemmän, yritin vain auttaa parhaani mukaan.
Pikkuhiljaa oppiessani masennuksesta, aloin epäilemään josko olin itsekin masentunut. Aloin elämään hänen sairauttaan myös itse. Vaarini kuolemasta johtuneet tukahdutetut tunteet painoivat kovasti takana ja rikkouduin. Itkin usein itseni uneen ja aloin huomaamaan itsevihani. Tämä kaikki tapahtui max. 3 viikon sisään. X sanoi jossain vaiheessa, että viiltäminen helpottaa kipuun. No, olin tyhmä ja viilsin kerran, toisen kerran, kolmannen... Lopulta en enää osannut lopettaa. X ei välittänyt sen suuremmin siitä, että viilsin, joten asia sai jatkua rauhassa pitkäänkin.
Jossain välissä olin henkisesti niin alhaalla, etten enää jaksanut ja menin ja otin yliannostuksen lääkkeitä (en muista mitä muttei mitään kamalan vaarallista tavaraa). Noh, olo oli heikko, mutta minulle ei käynyt mitään. Tämän jälkeen aloin väärinkäyttämään kipulääkkeitä. Kuukausi kului, olin ottanut vähintään kerran viikossa huomattavasti suuren määrän kipulääkkeitä, välillä alkoholin kanssa, välillä ilman, mutta siltikään mitään ei ollut tapahtunut. Ollaan menossa jossain kohti marraskuuta, ja tajuan ettei tämä voi jatkua näin. Jätin lääkkeet pois.
Vielä tässä vaiheessa kukaan muu ei tiennyt mitään mistään, mitä pääni sisällä liikkui, paitsi X, ja olimme ajautumassa riitoihin. Olin niin masentunut koko marras- ja joulukuun, etten muista silloin tapahtuneista asioista paljoakaan. Muistan, että riitelimme X:n kanssa todella paljon, vaikka hän oli minulle kuin veli, tärkein kaikista. Kerran riitamme oli todella paha, ja päätimme olla muutaman viikon puhumatta toisillemme. Sinä aikana olin iloisempi ja elämä tuntui helpommalta. Välillä hymyilin oikeastikin. Näiden viikkojen jälkeen puhuimme vähän, muttemme yhtä paljon kuin ennen. Riitelimme silti, vieläpä todella tyhmistä ja lapsellisista asioista. Tapahtui paljon ja yhtäkkiä, 9.1.2011 päätimme lopettaa toisillemme kokonaan. Tai, minä päätin. En kestänyt enää sitä kipua mikä aiheutui siitä kun riitelimme. Olin todella masentunut, ja luulen, että jos en olisi tehnyt kyseistä päätöstä, olisin tappanut itseni. Poistimme toisemme siis elämistämme. Niin paljon kuin se sattuikin, niin se teki myös hyvää.
2011 & Kevät/Kesä 2012
Kevät meni hyvin. Lopetin alkoholin käytön kokonaan, vähensin tupakointia, lääkkeet olivat edelleen poissa, lopetin viiltelyn. Kyseinen ajanjakso meni suhteellisen normaalisti. Olin silti lievästi masentunut ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat valtavilta, mutta pystyin nauttimaan elämästä.
Toukokuun lopuilla aloin puhumaan toiselle henkilölle, tapasin hänet netissä. Sanon häntä C:ksi. Tästä on turhaa selitellä yhtään mitään, joten menen suoraan asiaan. Eräänä kesäkuun päivänä hän päätti poistaa minut elämästään. Estot joka paikkaan, puhelimeen ei enää vastattu, ei myöskään viesteihin. Aloin miettimään mitä olin tehnyt väärin, mikä minussa on vikana, että hän ei enää halua olla missään tekemisissä kanssani. En niinkään välittänyt henkilöstä, mutta ajatus siitä, etten ollut tarpeeksi hyvä hiipi taas mieleeni. Koulun alkaessa olin takaisin vanhoissa tavoissa.
Syksy 2011 oli hankala. Tasapaksua masennusta talveen asti, jolloin se taas pahentui. Saatoin lintsata joka toisen viikon, koska en jaksanut nousta sängystä ylös. En tehnyt yhtään mitään koulun eteen ja kaikki tuntui pahalta.
Kevättä ja kesää 2012 en muista sen tarkemmin, joten luultavasti tilani ei ainakaan voinut paremmin. Kesästä muistan sen verran, etten koskaan nähnyt ketään. Olin aina vain kotona läppärillä.Taisin nähdä kavereita kerran tai kahdesti koko kesän aikana.
Syksy 2012/Tämä hetki
Koulun alkaessa olin jo valmiiksi vakavasti masentunut ja tilanne meni vain pahemmaksi koko ajan. Masennuin enemmän ja enemmän vajoten syvemmälle. En osannut olla viiltämättä, käytin lääkkeitä taas, tupakoin, poltin ihoani. Olin niin kuollut sisältäpäin, että on vaikea uskoa, että siitä pääsisi vielä alemmas. Itkin itseni uneen useimpina öinä. Voitte lukeakin päivityksiäni jotka taitavat alkaa juuri syksystä 2012. Lintsasin vähintään viikon kuukaudessa, joskus jopa lintsasin viikon ja olin viikon koulussa, ja sitten lintsasin taas. En kestänyt. En vain päässyt ylös sängystä aamuisin. Välillä vietin koko päivän maaten sängyssäni pimeässä huoneessa odottaen kuolemaa. Olin niin lähellä oikeasti itseni tappamista, mutta en tiedä miksi en tehnyt niin. Vanhempani eivät huomanneet mitään missään vaiheessa.
Talvi on mennyt aikalailla samoissa merkeissä. Välillä on parempia päiviä, välillä istun pesuhuoneen lattialla terä kädessäni pilleripurkin kanssa, aikomuksena luovuttaa. En enää muista, miltä tuntuu olla iloinen. En muista, millaista on olla normaali. Tässä yksi ilta jutellessani ystäväni kanssa tajusin, että ne asiat, jotka minusta ovat normaaleja, eivät ole muiden mielestä lähelläkään normaalia. Ajattelen, että itsetuhoisuus on normaalia, että kaikki tekevät niin joskus ja ettei se ole paha asia. Todellisuudessa jos esimerkiksi vanhempani saisivat tietää mitä kaikkea teen ja tunnen, he laittaisivat minut heti lääkärin puheille jos ei suoraan osastolle. En jaksa uskoa, että elän yli 30 vuotiaaksi. En osaa sanoa näenkä 20-vuotispäiväänikään.Toivon vaan, että jokin muuttuu ja elämäni tekee täyskäännöksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti