Tämä on vain niin vitun raskasta taas kerran. Nämä minun postaukseni ovat niin ykstoikkosia, että en edes halua postata, mutta on pakko vuodattaa edes jonnekin, etten itseeni pura yhtään enempää. Tai muille, muihin. Olen maanvaiva, ei kukaan minua oikeasti jaksa. Kyllä minä sen tiedän, en itsekään jaksaisi kuunnella kun joku valittaa elämänsä paskuudesta vuorokauden ympäri, seitsemän päivää viikossa. Oma vika. Mitäs olen tehnyt elämästäni tällaisen ja suunta on vain alaspäin. En oikeesti käsitä miten kukaan "jaksaa" minua.
Vituttaa niin paljon. Periaatteessa lintsasin tänään koulusta kaksi viimeistä tuntia, toisesta vain tuli wilmaan poissaolomerkintä ja siitäkös äiti ilahtui. Sairaat pimppiraget yhdestä poissaolomerkinnästä. Tästä päivästä vain puuttuikin äidin huudot. Jos minulle huudetaan siitä vain aiheutuu paha mieli ja halu kuolla. Ei sillä, tehty mikä tehty ja hyvä niin. Pistää vaan vituttamaan, koska äiti on itsekin lintsannut aikoinaan. En tajua. En halua tajuta. Haluan vaan pois.
Äiti ei tule koskaan näkemään kuinka paha minun on olla kotona. Ja ei, en ala selittämäänkään sitä hänelle. Pistäisi minut vain lääkäreitä tapaamaan. Taas. En jaksa. Kukaan ei oikeasti tajua kuinka suuri painolasti minun sydämeni päällä oikein on. Maailma painaa minua alas kaikella voimallaan, niin että rikkoudun pienen pieniksi palasiksi, joita on mahdoton enää kerätä ja liimata yhteen. Tämä on vaan niin väärin. Päädyn aina kyselemään itseltäni nämä samat, vanhat asiat.
Miksi minä?
Miksi et sinä?
Miksi ei kukaan muu?
Miksi juuri minä?
Vittu.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sama kysymys päivästä toiseen, kuukaudesta kuukauteen. Miksi minä? Miksei kukaan muu voi kärsiä tästä. Kyllä, minulla on kaveri joka on mahdollisesti myös kliinisesti masentunut, mutta ei tällä tasolla, ainakin luulen niin sen perusteella mitä olen hänestä saanut irti. On väärin edes verrata asiaa, koska jokainen kokee tunteiden voimakkuuden erilailla. En ole hän joten en millään voi tietää miltä hänestä oikeasti tuntuu. Onneksi edes saan olla tämän henkilön tukena ja voimme luottaa toisiimme oli asia mikä vaan. En sano, että on oikein, että ystävälläni on masennus, mutta ainakaan kumpikaan meistä ei ole yksin. Ainakaan periaatteessa. Kamalin tunne kaikista on juuri se avuttomuuden tunne, joka tulee kun tietää varmaksi, että kukaan ei ymmärrä edes puolia niistä tunteista mitä yrität selittää heille.
Vaikka minulla on joku jolle puhua ja joka oikeasti ymmärtää mitä sanon ja tunnen, en silti välttämättä "hyödynnä" sitä. En uskalla. En edes pysty. Nämä asiat ovat niin kipeitä, etten pysty käsittelemään niitä. Ehkä joku päivä uskallan puhua jollekulle. Kännissähän toki onnistuu, mutta selvänä.. Ei ikinä. Haluan näiden tunteiden vain katoavan tekemättä mitään.
Vittu, menipä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti